Pitkä aika on kulunut edellisestä päivityksestä koska meidän elämä muuttui yhdessä pienessä hetkessä. 8.10. Marko joutui pahaan auto-onnettomuuteen jossa auto meni kovasta vauhdista päin kalliota. Kaikki mahdollisuudet kaikkeen paljon pahempaan oli täydelliset, kuin ihmeen kaupalla Marko selvisi tilanteeseen nähden hyvin pienellä joskin toipuminen on vielä vaiheessa.
Tuo päivä ja ensimmäinen viikko onnettomuudesta tulee olemaan varmasti sellainen jonka muistaa lopun ikänsä. Kaikki ne monet tunteet joita silloin eli ja kävi läpi. Ensin se epätietoisuus mitä on tapahtunut kun Marko ei ollutkaan ilmestynyt hallille kouluttamaan eikä ollut kotona saati vastannut puhelimeen, hätäkeskukseen soitto, lapsen (ja itsensä) rauhallisena pitäminen ja kysymyksiin vastaaminen vaikka itselläkin hätä oli suuri, vastaaminen puhelimeen kun numerosta tunnistaa puhelun tulevan Tays:sta, puhuminen teho-osaston lääkärin kanssa ja muutaman sanan vaihto Markon kanssa, teho-osastolle ajaminen ja monet yksinäiset hetket ja ajatukset ensimmäisen viikon aikana kun Marko oli sairaalassa. Uskomatonta miten sitä muistaakin etenkin tuon ensimmäisen päivän niin tarkasti ja sitä ajatellessa tulevat silloin koetut tunteet vieläkin hetkessä pintaan.
Ja sitten se mitä en ollut tajunnut meillä olevan. Kaikki meidän uskomattomat ystävät ja tuttavat ja niiden määrä jotka olivat valmiita auttamaan meitä, se on jotain aivan uskomatonta. Se on jotain sellaista jota ajatellessa aina tulee mieleen että toivottavasti itse osaan olla yhtä arvokas ystävä silloin jos joku meidän ystävistä tarvitsee apua. Koskaan me ei pystytä kiittämään tarpeeksi kaikkia niitä monia monia ihmisiä jotka meitä auttoivat, mutta toivottavasti he kaikki ymmärtävät kuinka tärkeitä he ovat meille. Lämmin kiitos teille kaikille ihanille ihmisille <3
Heti ensimmäisenä iltana Janita otti muhun yhteyttä ja tarjosi apua koulutusten pitämiseen. Ensimmäinen ajatus oli että en mitenkään voi ottaa tuollaista noin isoa apua vastaan. Koska onhan se valtava panostus tulla pitämään meidän kokoillan koulutukset ja vielä Turusta. Onneksi Janita jaksoi tyrkyttää apua ja jauhaa asiasta niin kauan että suostuin. Siinä kohtaa en osannut järkevästi ajatella että en olisi itse mitenkään pystynyt pitämään yhtään mitään koulutuksia. Sen lisäksi että Janita lupautui pitämään itse yhden illan koulutukset hän teki ison työn ja järjesti huippukouluttajat usealle päivälle jota nyt en edes muista kuinka monta päivää niitä olikaan. Silloin oma elämä pyöri arjen pyörittämisessä. Mintun hoitamisessa ja hänen kanssa olemisessa, koirien, kissojen, hevosten ja kanojen hoitamisessa, sairaalassa Markon luona käymisessä johon matkoihinkin meni lähes kaksi tuntia päivässä.
Mun päivät koostuikin ekan viikon aikana siitä että aamulla nukuin ja tai ainakin yritin nukkua niin pitkään kuin Minttu jonka jälkeen oli vuorossa eläinten hoitamiset ja Mintun kouluun saaminen josta taisi joka päivä myöhästyä mutta päätin että en ota siitä stressiä kunhan pääsee välillä edes hetkeksi kouluun jotta hänen arjessa olisi jotain "normaalia". Ekaluokkalaisten koulupäivät ovat tietenkin lyhyitä varsinkin kun menee vielä myöhässä joten vietyäni Mintun kouluun mulla oli hetki aikaa edes vähän lenkittää koiria, hoitaa lisää muita eläimiä ja tehdä jotain pakollisia kotitöitä. Muistan että ajattelin että nyt pitää olla tarkkana että muistan pestä pyykkiä että Mintulla on puhtaita vaatteita kouluun. Meillä ei ole varmaan koskaan ollut pyykkikori niin tyhjillään kuin mitä silloin :). Kun Mintulla loppui koulu niin lähdimme suoraan Markoa katsomaan. Minttu oli hetken sairaalassa mukana että pääsi näkemään Markoa, mutta jotta itse sain olla kauemmin sairaalassa mitä Minttu olisi jaksanut olla niin Minttu vietti loppuillan välillä Amandan Hennan ja välillä Takut-Katrin perheessä :). Mahtavaa! Kotiin palasimme Mintun iltapalan aikaan aikaan ja jonka jälkeen lapsi pian nukkumaan että pääsi taas hoitamaan kaikki eläimet. Iltapäiviksikin riitti apua, Kati, Maarit ja äitini kävivät kukin vuorollaan antamassa hevosten päiväheiniä, suorittamassa koirien ulkoilutuksia ja lenkityksiä jne. Ilman heitäkään en olisi selvinnyt!
Sitten Vammalan Mustin ja Mirrin Rita otti ohjat käteen meidän kotiavusta! Rita toi meille hevosten puruja sekä koirien pakastelihoja ja ne valmis mix-ateriat oli ihanan helppoja. Normaalisti kun tehdään koirien kasvissoseet itse. Tuossa tilanteessa jo tuo Vammalaan ajaminen ja itse noiden hakeminen olisi ollut suuri voimainponnistus joten tuo oli todella iso apua. Rita myös organisoi sen että me saatiin Mintun kanssa syödä ihania ruokia, Hannan makaroonilaatikkoa sekä Hennan kinkkukiusausta sekä kanavuokaa.
Sitten myös uskomaton määrä ihmisiä enemmän tai vähemmän tuttuja ihmisiä olivat valmiita tarjoamaan apua, moneen viestiin mulla on jäänyt vastaamatta mutta iso kiitos jokaiselle avun tarjoajalle! Jokainen niistä on lämmittänyt mieltä!
Niin oma lukunsa oli muutamassa päivässä järjestetyt hyväntekeväisyys agilitykilpailut jotka järjestettiin meitä varten. Kaikki yksityiset ihmiset ja yritykset jotka lahjoittivat sinne palkinnot, kaikki kisojen järjestelijät, osallistujat jne. Jotenkin tuntuu niin epätodelliselta että tällaista tapahtuu meille! Maailma on täynnä hyviä ihmisiä.
Sitten oli vielä se hallinvuokraaja porukka jota Misa järjesteli! Sekin uskomatonta, miten te edes keksitte tuollaista!
Ja sitten Sari, joka Markon kotiuduttua kuskasi mulle tikkien poisto ja haavanhoitovälineitä niin sain Markon haavoja hoidettua ilman että olisi tarvinnut lähteä itse tarvikkeita metsästämään ja tietenkin sain hieman päivitystä ja tukea haavanhoitoihin. Edellisistä onkin kulunut lähemmäs kahdeksan vuotta :)
Yhdessä todella tärkeässä roolissa oli kaikki ystävät joiden kanssa puhuin puhelimessa monenlaisia asioita. Ensinnäkin Jenni ja Kati, oli huomattavasti mukavampi ajella tapahtumailtana teholle Markoa katsomaan kun sain puhua teidän kanssa. En edes tiedä miksi silloin teille soitin, mutta te tulitte mulle ekana mieleen. Mutta tehän ootte mun tays-tukihenkilöt. Jenniähän voisi sanoa meidän perhelääkäriksi. Sitten tietenkin Suski sekä Mikko ja Mari, joskus yksikin puhelu voi merkitä todella paljon!
Tällaisissa tilanteissa kun normaali arki särkyy aina tajuaa kuinka merkityksellisiä kaikki omat eläimet ovat, ihmisystävien lisäksi. Tällä hetkellä meillä on kahdeksan koiraa ja joku ulkopuolinen saattaisia ajatella että eikö edes puolet vähemmän riittäisi tai voisiko niistä jonkun antaa hoitoon edes tällaiseksi hetkeksi. Mutta ulkopuolinen usein näkee vain sen kaiken vaivan ja työn mitä eläimet aiheuttavat. Itse taas asian kokee tällaisina hetkinä niin että se olisi viiminen asia millä tuossa tilanteessa omaa "työtaakkaansa", jos sitä voi edes sellaiseksi sanoa, pienentäisi. Itselle jokaisen koiran kanssa on oma historia, yhteiset onnistumisen hetket ja sitä jotenkin tajuaa kuinka valtavan tärkeitä ne jokaikinen ovat. Sitähän sanotaan että ryhmässä on voimaa ja se pätee täydellisesti myös tasapainoiseen kuin yhteen hiileen puhaltavaan laumaan koiria. Ne vain tuovat omalla olemassa olollaan voimaa ja jakavat sitä ympäristöönsä. Illalla sohvalla istuessa ja katsoessa kahdeksan energisen koiran lepäävän täydellisen levollisena se rauhoittaa mieltä, ihan väkisin.
Ja pakottivathan nuo meidän eläimet pitämään tietyistä arjen rutiineista kiinni, se tekee tietenkin hyvää normaalin arkeen mutta erityisen tärkeäksi se muodostuu poikkeustilantiessa. Hevoset ja kanat hoitaakseen on ihan pakko lähteä ulos siinä missä koiria voisi täällä maalla vain laskea omineen pihalle. Vaikka usein se siinä tilanteessa jurppii niin varmaa on että takaisin sisälle tulee ihan aina paremmalla mielellä, eikä siksi että pakollinen homma on suoritettu vaan siksi että yksinkertaisesti vaikkapa yhden 500 kiloisen rauhallisen, tasaisesti rauhallisesti hengittävän, lämpimän eläimen halaaminen rauhoittaa kummasti.
Nyt meidän arki alkaa pikkuhiljaa palautumaan siltä osin että Marko kouluttaa aikalailla jälleen kokopäiväisesti ja pystyy kotonakin kokoajan enemmän tekemään päivittäisiä hommia. Mä oon jaksanut taas treenata vähän omien koirien ja Rusetinkin kanssa, mikä on ihana asia. Ja kaksissa kisoissakin on tullut jo käytyä.
Kaiken tämän jälkeenkin taas uskallan olla sitä mieltä että kaikki mikä ei tapa niin vahvistaa. Kunhan siihen vain antaa mahdollisuuden. Taas on yksi vastoinkäyminen koettu, mutta sitä vastaan myös paljon positiivista saatu osaksemme. Ja tällä hetkellä vahvasti tuntuu siltä että plussan puolelle ollaan jääty, täältä sitä taas tullaan. Lisää elämästä oppineena ja taas hieman vahvempana.
