Elämä ottaa, mutta ennenkaikkea se antaa.

Tykkään kirjoittaa enimmäkseen positiivisista asioista, koska negatiivisten asioiden jauhaminen ja niistä valittaminen on enimmäkseen turhaa energian hukkaamista ja negatiivisuuden lisäämistä. 

Tässä viime aikoina olen usein tullut miettineeksi miksi sitä aina välillä tuntee olonsa väsyneeksi. Tai ainakin sellaiseksi että kaipaan omaa rauhaa ja aikaa omille ajatuksille. 

Kun mietin meidän perheen elämää kolme vuotta taaksepäin en enää ollenkaan ihmettele ajoittaista oman rauhan kaipaamista. Itseasiassa tässä vaiheessa voisi olla aika hajallakin ja varmasti olisinkin jos en olisi törmännyt oikeisiin ihmisiin joista Merja on ollut meidän kokoperheen pelastava enkeli. 

Tarkkaan en muista kaikkien tapahtumien järjestystä mutta ainakin listasin kaikki asioita ylös jotka ovat vieneet paljon energiaa ja jonka alan vasta nyt sisäistämään. 

Ensin alkoivat Mintun sairastelut ja siitä tutkimuksissa ja sairaalassa juokseminen.  Kun diagnoosi selvisi monta yötä istuin koneella etsimässä netistä tietoa, koska se tuntui olevan ainoa paikka mistä sitä sai. Selvitin mistä voisi saada apua oireisiin jotka olivat pelottavan kuuloisia kuunnellessa lapsen kertovan niistä mutta kuitenkaan sairaalassa ei kukaan lääkäri halunnut niihin millään tapaa ottaa kantaa koska heidän mukaan diagnoosi ja oireet eivät täsmänneet joten silloin heidän maailmassa oireita ei ollutkaan. Edelleen asioista saa taistella ja usein tuntuu että saa puolustaa sairaalassa ollessa lapsrn etua. Olisi hienoa että sinne mennessä voisi ajatella että nyt hän on ammattilaisten käsissä osaavissa käsissä mutta valitettavasti se ei aina mene niin. Olen oppinut että itse pitää etukäteen tavalla tai toisella ottaa asioista selvää jotta tarvittaessa osaa vaatia sen mikä kuuluukin. Lisäksi koiria ja koiraharrastustani ja sen mukana tuomaa oppia saan kiittää että Minttu pystyy elämään nyt pääasiassa kivutonta elämää. 

Yksi suuri asia mikä meillä kahden vuoden ajan vei suuresti energiaa oli ensinnäkin todeta se että kuinka helposti turvallisuudentunteen pystyy ihmiseltä toinen ihminen viemään. Saimme kahden vuoden ajan tekstiviestejä ja kirjeitä kotiin joiden sisällön perusteella meitä mm. luultiin erään huumeita diilaavan henkilön ystäviksi/tuttaviksi ja joissa myös puhuttiin palkkamurhaajista ja lueteltiin nimiä ketkä ovat tämän listalla. Tällöin ainakin vuoden ajan vähän väliä kotona ollessani tarkistin onhan puhelimeni kokoajan käden ulottuvilla. Kävin mielessäni läpi eri tilanteita miten toimisin jos jotakin tapahtuisi. En myöskään unohda sitä tunnetta mitä voi saada aikaan se kun omalla pihalla ollessa näin auton tulevan pihaa kohti enkä heti tunnistanut autoa. Parissa sekunnissa ehtii käydä läpi uskomattoman ajatusketjun ja punnitsemaan haenko ensin lapsen turvaan pihan toiselta puolen vai haenko Jaakon ensin tarhasta turvaksemme. 

Aikaa taitaa olla kulunut nyt kolme ja puoli vuotta kun satutin agilitytreeneissä nilkkani pahasti. Murtumilta vältyin mutta nivelsiteet menivät pahemman kerran. Kaatumisen yhteydessä nilkka meni johonkin virheasentoon/lukkoon jota silloin lääkärit eivät huomanneet, tämä esti jalalla kävelyn ja varmaankin osittain siitä syystä jalkaan kehittyi massiiviseksi kehittynyt veritulppa koska enhän viitsinyt turhasta "pikkukivusta" mennä lääkäriin valittamaan. Loppujen lopuksi kun kahden viikon päästäkään en vielä pystynyt kulkemaan askeltakaan ilman keppejä ja olin valvonut kivun takia kaksi yötä ja päivisin jalkaa ei voinut pitää kivun takia alaspäin suostuin uskomaan että lääkäriin olisi mentävä. Jalka ultrattiin lääkärissä ja ultraavalääkäri vain totesi että ei askeltakaan ja päädyin tayssiin. 

Reilu vuosi tai kaksi sitten eräänä iltana sain valtavan vatsakivun. Olin saanut vastaavan mutta lievemmän jo kerran aikaisemmin ja silloin kävin keskellä yötä päivystyksessä kuulemassa että kaikki on ok, nyt siis selkeällä logiikalla ajattelin että en lähde nyt mihinkään siinä valtavassa tuskassa että tuskin tämä mitään hengenvaarallista on. Vessan lattialla maatessani, välillä oksentaessa ja nippa-nappa tajuissani vaan huolestuneen oloiselle Markolle muistan sanoneeni että veisi minut sitten päivystykseen jos menen tajuttomaksi :). Pari päivää meni että pystyin kävelemään suorassa sen kokoyön kestäneen kipukohtauksen jäljiltä. Tutkimuksissa selvisi että sappirakossani on reilusti pieniä sappikiviä.

Myös yksi minulle iso asia oli kun jouduin Tärpän kanssa lopettamaan agilityn. Olen ymmärtänyt kuinka tärkeä asia minulle on että saan kilpailla agilityssä, sillä on niin valtavan kokonaisvaltainen merkitys ja nyt kun se ilo vietiin minun neljältäni koiralta peräkkäin niin eihän sitä pysty ohittamaan olan kohautuksella. 

Ja lopuksi kun ilmeisesti meidän perheestä olimme Mintun kanssa tarpeeksi sairastaneet niin tuli Markon vuoro. Puoli vuotta sitten Marko joutui pahaan autokolariin josta selvisi järjellä selittämättömällä tavalla. 

Vaikka tämän kolmen vuoden ajan ajoittain on ollut tosi rankkojakin kausia mutta olen saanut jotain niin paljon tilalle että pois en haluaisi vaihtaa tätä kolmea vuotta. Kuitenkin toiveeni olisi että vaikkapa kolme seuraavaa vuotta voisivat meidän perheelle olla huomattavasti seesteisempää aikaa.